Röyhkä, Kauko / Vuorinen, Katariina / Välimaa, Olga : Piru irti Islannissa

Röyhkä, Kauko: Piru irti Islannissa

Piru irti Islannissa

Röyhkä, Kauko / Vuorinen, Katariina / Välimaa, Olga

Kustantaja
Like
Julkaisuvuosi
2017
EAN
978-952-01-1586-9
Kirja (sidottu) 29,95 €

Piru irti Islannissa on roadromaanin henkeä huokuva matkakertomus, jolla ei ole mitään tekemistä perinteisen matkaoppaan kanssa.

Tuotetta hyllyssä seuraavissa kaupoissa, toimitus heti

  • Kamppi, HKI 1
  • Jyväskylä 1
  • Kuopion varasto 1 ?
  • Tampere 1

Voit myös tilata tämän tuotteen noudettavaksi lähimmästä Levykauppa Äxästä. Tämä tapahtuu siirtämällä tuote ostoskoriin ja valitsemalla kassalla tilauksen nouto kaupalta.

Kuvaus

Kolme taiteilijaa, vuokra-auto ja maa kaukana kaikesta.”Papereiden täyttäminen vie ainakin tunnin. Otamme autoon vakuutuksen ja netin. Viimeksi mainittu on tärkeä, koska emme varanneet yöpaikkoja etukäteen, vaan järjestelyt hoidetaan improvisoimalla. Autoksi valitsimme neljän hengen Fordin. Se on turhan pieni, kun ottaa huomioon, että matkalaukut ja kitarani pitää saada mukaan. Toivoin maastoautoa, mutta ne ovat kalliimpia, ja olemme vähissä varoissa.”Piru irti Islannissa on roadromaanin henkeä huokuva matkakertomus, jolla ei ole mitään tekemistä perinteisen matkaoppaan kanssa. Nelivärikuvitetussa teoksessa Islanti avautuu tekijöiden silmin sellaisena kuin he sen matkallaan kokivat.

NÄYTE KIRJASTA:

Herääminen on tuskallisen hidasta. Itse olen ylhäällä yhdeltätoista, jolloin päivä on jo sarastanut. Tänään meidän pitäisi ajaa Etelä-Islantiin katsomaan kuumia lähteitä ja kuuluisaa jäälaguunia, mutta aika rientää, valo vähenee emmekä taida ennättää juuri minnekään. Hitto, mikä retkikunta me olemme!
Pääsemme lähtemään vasta kahden aikoihin. Josh heitetään keskustaan autonsa luo, sitten suuntaamme itään johtavalle, koko Islannin kiertävälle Valtatie 1:lle. Reykjavikin ympäristössä on moottoriteitä ja liittymiä, joiden varrella levittäytyy lähiöitä ja pari Kerava-tyyppistä satelliittikaupunkia, sitten tie muuttuu samanlaiseksi kapeaksi maantieksi kuin pohjoisessa ja asutus harvenee. Poikkeamme paikkaan, jonka nähtävyytenä on kuuluisa kuuma joki. Jätämme auton parkkipaikalle, ja lähdemme talsimaan jäistä ylämäkeä, mutta jo kilometrin jälkeen toteamme, että vittu ei huvita. Matkaa joelle olisi vielä pari kilometriä, pitäisi mennä edessä nousevien kukkuloiden yli. Siellä on jokin puro, jonka vesi on vulkaanisen toiminnan ansiosta lämmintä, mutta entä sitten? Istuin jo vulkaanisessa kylpyammeessa puolalaisten ja kuntosalijenkkien kanssa, ja joesta on yllin kyllin kuvia netissä. Tavallaan velttoutemme
ottaa päähän, tuulikaan ei ole nyt niin kauhea kuin edellisinä päivinä, joten voisimme ihan hyvin mennä katsastamaan edes sen yhden helkkarin joen. Näemme kuopan, josta nousee höyryä. Siellä on kiehuvaa mutaa, joka kuplii ja poksahtelee. Kuoppa jaksaa kiinnostaa minua viisi minuuttia, mutta Olga ja Katariina jäävät ottamaan kuvia. Köpöttelen takaisin autolle päin. Ei minulla ole varsinaista krapulaa, mutta olo on vetämätön. En ole tulivuorifriikki. Tykkään enemmän seksistä ja rock’n’rollista kuin poksahtelevista mutakuopista.

Matkalla huomaan, että polun vieressäkin virtaa kapea puro. Käväisen kokeilemassa sen vettä: lämmintä! Tämä taitaa olla kuuman joen sivuhaara, ja se on ihan riittävä elämys minulle. Riisun kengät ja sukat ja istun liottamaan jalkojani. Jenkkipariskunta tehokkaissa toppatakeissaan astelee ohi, mies on tyylikkäästi harmaantunut ja trimmattu kuin joku astronautti ja hänen viittäkymppiä lähestyvä naisensakin on vielä tiukassa lihassa.
– Makes you smile, uh? mies kysyy.
Pitkäputkinen järjestelmäkamera roikkuu hänen kaulassaan. Sillä hän on napsinut kuvia kuumasta joesta. Bittiavaruus on täynnä turhia valokuvia, joita kukaan ei jaksa katsoa.
Seuraava kohteemme on Fjorubordid, maankuulu hummeriravintola, jonne tuoreen saagan mukaan itse Quentin Tarantino ja rock-yhtye Queens of the Stone Age on viety syömään. Se sijaitsee syrjäisessä Stokkseyrin taajamassa etelärannikolla. Päältä rakennus ei ole paljon parakkia kummempi. Sisustuskin on yhtä vaatimaton ja valaistus niin heikko, että ruokalistaa on vaikea lukea. Tilaamme melko hintavan hummeriaterian alkukeittoineen plus lasilliset punaviiniä. Suomalainen hulivilihummeripoika törsää, pakkohan sitä on, jos on tänne asti
tullut. Keitto on erinomaista, mutta kun hummerit tuodaan pöytään, en oikein tiedä, miten niitä pitäisi syödä. Paras tapa on katkaista pyrstö ja vetää sisukset ulos. Sotkuista hommaa. Olen viime vuosina siirtynyt lihansyöjästä enemmän kalaravintoon. Aikaisemmin nautin kalat lähinnä puikkoina. Nyt olen opetellut selviytymään ruotojen, pyrstöjen ja mulkosilmäisten päiden kanssa, mutta hummerit ovat uusi haaste. Aurinko alkaa laskea. Ravintolassa on entistä hämärämpää, naapuripöytien asiakkaat näkyvät vain varjoina, muutama pariskunta ja kymmenhenkinen amerikkalaisseurue, joista jokaisella on kirjailtu islantilaisvillapaita yllään. Luulisi, että Tarantino olisi friikahtanut täällä.
On jo niin pimeää, että jäälaguunin voi unohtaa. Päätämme ajaa Islannin eteläisimpään kylään Víkiin, joka on puolimatkassa jäälaguunille. Vastaan tulee vesiputous, joka ryöppyää kapeana vanana pöytämäisen vuoren päältä. Onneksi näkymä on turistiystävällisesti valaistu. Aikaisemmalla reissullaan Katariina on käynyt putouksen takana, mutta nyt talvella sinne ei kannata mennä, koska polulla on pimeää ja liukasta ja pärskeet kastelevat vaatteet. Tulivuorenpurkauksen aikoihin tuhka oli kuulemma muuttanut putouksen veden mustaksi. Näin iltamyöhälläkin parkkipaikalla parveilee kolme bussillista valokuvaavia jenkkejä ja japanilaisia.

Vík í Mýrdal on pieni kyläpahanen. Lähistöllä vaanii Islannin pelätyin tulivuori Katla, ja kyläläiset on opastettu varautumaan sen purkaukseen. Täälläkin on vasta rakennettu hieno hotelli, varmaan se on yksi niistä, joita hymyilevä tyttö esitteli Icelandairin filmissä. Astumme moderniin aulaan, jossa kiinalainen mieshenkilö liruttelee flyygelillä Beethovenin ”Kuutamosonaattia”. Vieressä seisoo tyttöystävä palvomassa rakastettunsa lahjakkuutta. Pahaksi onneksi kiinalainen alkaa meidät nähdessään tehdä virheitä, hiki kohoaa hänen otsalleen, mutta pokka pitää. Pilasimme maagisen hetken, mutta minkä sille mahtaa: majapaikka on saatava. Vilkaisen ravintolaa. Baarijakkarat on verhoiltu pitkällä karvalla, olisikohan se tekomyskihärkää.
Hotelli on melko kallis ja persoonaton, joten päätämme kokeilla kylän majataloa. Talo on ehkä sata vuotta vanha ja hylätyn näköinen. Kylän ainoa kauppa on mennyt kiinni jo ajat sitten, arktinen tuuli puhaltaa lunta eikä missään näy liikettä. Toivottavasti tämä mesta toimii, muuten joudumme palaamaan steriiliin hotelliin. Katariina soittaa netissä näkyvään numeroon. Miesääni murisee vastauksen. Viereisestä rakennuksesta saapuu nuorehko kaveri pilkkihaalarissa. Kyllästyneesti hän alkaa esitellä huoneita, joista melkein kaikki ovat vapaina. Vaikuttaa siltä, että olemme keskeyttäneet hänen mukavan koti-iltansa jalkapallomatsin ääressä. Katariina vaatii nähdä vielä lisää huoneita ja kysyy, voimmeko ottaa tämän ja tuon.
– I don´t really care, toteaa pilkkihaalarimies ja lyö avaimet Katariinan kouraan.
Kun hänestä on päästy, alamme kotiutua. Talossa on hiirenhiljaista. Istumme olohuoneen notkolle painuneella sohvalla, maistelemme viskiä ja katselemme tauluja, jotka ovat kodikkaalla tavalla rumia, sellaisia joita mummolassa ripustetaan kylmillään pidettävien ullakkohuoneiden seinille. Yhdessä kuvassa on suuteleva musta alkuasukaspariskunta. Viskilasi kourassa tuijotan taulua ja minulla on hieman surumielinen, mutta lämmin olo.

Jaa rakkaimpiesi kanssa