Liimatta, Tommi : Waldemar Wallenius - Musaa ja Soundia

Liimatta, Tommi: Waldemar Wallenius - Musaa ja Soundia

Waldemar Wallenius - Musaa ja Soundia

Liimatta, Tommi

Kustantaja
Like
Julkaisuvuosi
2018
EAN
9789520117894
Kirja (sidottu) 29,95 €

Tuotetta hyllyssä seuraavissa kaupoissa, toimitus heti

  • Kuopion varasto 4 ?
  • Lahti 1
  • Turku 1
  • Tampere 1

Voit myös tilata tämän tuotteen noudettavaksi lähimmästä Levykauppa Äxästä. Tämä tapahtuu siirtämällä tuote ostoskoriin ja valitsemalla kassalla tilauksen nouto kaupalta.

Kuvaus

Waldemar Walleniuksen tykeimmät sauhuamiset

Suomalaisen musiikkilehdistön pioneeri Waldemar Wallenius perusti maahamme ensimmäiset rocklehdet Blues Newsin, Musan ja Soundin. Tommi Liimatta on koonnut yksiin kansiin Walleniuksen parhaat arviot, katsaukset, haastattelut ja historiikit vuosilta 1971–1979.

Jukka ”Waldemar” Wallenius (s. 1948) on monipuolinen musiikkitoimittaja ja suomalaisen rockjournalismin edelläkävijä.

Tommi Liimatta (s. 1976) on kirjailija ja muusikko. Hän oli Finlandia-palkintoehdokkaana romaanillaan Autarktis (Like 2017).

Tommi Liimatta:
Ennen www:iä meillä oli WW – ja siinä oli nettiä kerrakseen

Waldemar Walleniuksen nimi tuli jatkuvasti vastaan, kun meikäläinen varhaisnuori 80-luvulla selasi kirjaston vähäistä suomenkielisten ”rokkikirjojen” valikoimaa. Eihän sellaisia silloin julkaissut kuin Love Kirjat, Odessa ja Soundi-kirjat.

Viimemainitut, lehteillessä käsiin hajoavat pokkarit sisälsivät mm. Musassa ja Soundissa 70-luvulla julkaistuja levyarvioita ja historiikkeja: Platat, Platat 2, Laula pieni laulu, Heavy rock ja Punk – rokkishokki. Oli siellä muitakin hyviä kirjoittajia kuin tuo WW, mutta WW tuli lähelle ihan omalla tavallaan; hän RUPATTELI tekstiensä välityksellä MINULLE.
Tämä illusorinen kontakti aikojen takaa tuntui tärkeältä, koska olin keskipohjalaisessa koulumaailmassa aika yksin ”homeisine” ja ”outoine” suosikkibändeineni. Hän ymmärsi.

Wallenius perusti Musan vuonna 1971 vastapainoksi kevyelle Suosikki-journalismille, esikuvinaan Melody Maker, Zigzag ja eräät muut ”vakavat” ulkomaiset musiikkilehdet. Vuonna 1975 perustettu Soundi jatkoi Musan laaja-alaisella linjalla, jossa ”syvällinen käsittely” ei tarkoittanut totisuutta. Kesällä ’77 päätoimittaja Wallenius pohti valitun linjan vaikutusta lehden levikkiin:

”Lehdellämme olisi ehkä paljonkin enemmän lukijoita, jollei siihen olisi niin vaikea päästä sisälle (––) lukeminen vaatii kuulemma liikaa perehtymistä ja asiantuntemusta jo ennestään. Ja niinhän se vähän on, että todella kaiken saa Soundista irti vain sellainen musiikinharrastaja, joka on lukenut esimerkiksi Soundia jo jonkin aikaa.”

Kokoomateos äijän jutuista oli mielessäni parikymmentä vuotta, kunnes riuhtaisin sen valmiiksi. Lähtökohta hankkeelle oli havaintoni että läheskään kaikki kiintoisa ei mahtunut muinaisiin Soundi-pokkareihin, ja jutuilla olisi tietty lukuarvonsa nyt vuosikymmenten jälkeen: MILTÄ ROADRUNNER TAI ”BOHEMIAN RHAPSODY” KUULOSTI SILLOIN KUN SE ILMESTYI???

Kaikenlaista jännää jäi mahtumatta tähänkin kirjaan. Ja kaikki vuodesta 1980 eteenpäin – ”kai mää silloinkin jotain hyvää kirjoitin”, kysyi Wallenius minulta kun sain toimitustyöni valmiiksi.
Kirjoitit sinä.
Ja tähän lopuksi sijoitettakoon Äxän ystävien luettavaksi kaksi bonus trackiä, tekstiä jotka jäivät kirjasta pois: single & album, art rock & new wave, suomalaisia kumpikin.

Wigwam: Tramdriver / Wardance – Love Records (Soundi 11/75)

Ännämmeen [New Musical Express] singlearvostelija taisi olla tavallista huonommalla tuulella (joutui arvostelemaan tavallista huonompia singlejä?) eikä juuri kehunut tätä Ratikkakuskia. Puhui jotain serbokroatialaisesta bändistä ja Grateful Deadilta lainatuista riffeistä. Ämmämmän [Melody Maker] kundi taas kehui Viikon Parhaaksi Singleksi. Kumpi oli oikeassa? Älkää minulta kysykö, sillä en minäkään osaa oikein sanoa. Wigwamin singlet, silloin kun niitä harvoin tulee, ovat aina wigumaisen persoonallisia ja mukavia ainakin näin kotimaisesta katsantokannasta tiiraillen, mutta onko niillä loppujen lopuksi niin hirvittävää merkitystä, kun ne eivät ole kuitenkaan tarpeeksi kaupallisia minkään maan listalle. Pitäväthän ne bändin nimeä vähän esillä ja muistuttavat siitä, että kyllä hienot albumibänditkin voivat singlejä tehdä, mutta kun olen ollut lisäksi havaitsevinani, etteivät albumibändien albumeja ostavat ihmiset singlejä juuri osta ja syykin taitaa olla niin yksinkertainen, että albumeja on paljon mukavampi soitella, kun ei tarvitse jatkuvasti nousta punkan pohjalta levyä vaihtamaan. Onpa siinä dilemmaa kyllikseen. ”Tramdriver” on keskitasoa parempi Wigwam-piisi ja levyn toinen A-puoli ”Wardance” letkeä ja melkeinpä funky Rekun sävellys, jota ainakin minä tykkäisin tanssia jopa diskossa! Single on mainio osoitus siitä, että Wigwam tosiaan toimii ja komeasti. Mutta löytyykö pikkukiekolle ostajia? Mitä jos osoittaisitte epäilykseni aiheettomiksi ja ostaisitte tätä levyä oikein joukolla?

Hellhound: Soitetaan rock’n’rollia – Rokit (Soundi 12/79)

Voiko sanoa, että Helvetinkoiran LP ”Soitetaan rock’n’rollia” on hel-ve-tin hyvä? Tottakai voi, sillä se ON hyvä, mutta voinko minä sanoa? Minä näet olen ”arvostettu kriitikko” (hehheh) ja Hellhound on bändi, jossa vaikuttaa työtoverini Väiski [Jorma-Veikko Sappinen]. Ja senhän tietävät kaikki, että kyllä ”kriitikkokin” kaveriaan kehuu – ja kuka sellaisia kehuja uskoo?
Mietin ongelmaani ja keksinkin joitain nokkelia sanankäänteitä, joilla uskoin vakuuttavani lukijat vilpittömyydestäni, mutta totesin sitten, että ei helvetti. Miksi yrittäisin vakuutella, etten kehu levyä vain kaveruussuhteen takia, koska se ei tee sitä yhtään paremmaksi – minkä jokainen voi itse todeta kuuntelemalla sitä. Takertumalla asiaan teen hallaa bändille, jonka neljä muuta jäsentä eivät ole työtovereita saati kovin tuttujakaan ja jolla on oikeus tulla käsitellyksi Soundissa ilman moisien ongelmien aiheuttamaa painolastia.
Minä siis olen sitä mieltä, että tämä viisimiehinen tamperelaisbändi on tehnyt yllättävän hyvän ja tuhdin rock-albumin. ”Yllättävän hyvän” sikäli, että minäkään en ole onnistunut kuulemaan bändiä luonnossa kuin kaksi kertaa ja siitäkin on aikaa ja silloinkin he olivat juuri sellainen ”rapparibändi”, jollaiseksi esimerkiksi J.K. Juntunen heitä mielellään kuvailee. No, Hellhoundia vaivaa tuo kaikkein yleisin nuoria rock-bändejä vaivaava ongelma: helpommin pääsee levyttämään kuin keikkailemaan. Seurauksena on, että sellaiset bändit kuin Hellhound saavat kaikilta katseilta ja korvilta suojassa, harjoituskämppänsä pimennossa kehitellä ihan omia ja vaikka kuinka kovia juttujaan, jotka ehkä onnistutaan saamaan toimimaan studiossa mutta joiden esittäminen yleisölle kärsii esiintymisrutiinin puutteesta. Ainakin silloin, kun minä Hellhoundin viimeksi näin, homma oli hieman ”un-together” ja suoraansanoen en ollut kovinkaan innostunut, kun latojamme silloin tällöin selitti poissaolojaan työpaikalta sillä, että oli ollut mukamas albumia äänittämässä. Olivathan Hellhoundin kaksi singleä, ”Suomi 60” ja ”Pakoon neonarmeijaa” olleet yllättävän hyviä energiapaketteja, mutta en minä ikinä olisi uskonut, että siltä löytyisi aika joukko vielä paljon parempiakin piisejä. Eihän se Väiski juuri koskaan kerro mitään puuhistaan – istuu vaan latomakoneen ääressä ja latoo – ja minä olin ihan siinä luulossa, että siellä se istuu Messissä kaljalla joka ilta Hellhound-kaveriensa kanssa ja korkeintaan haaveilee suurista saavutuksista. Enhän minä tiennyt, että niillä Hellhoundeilla on tapana mennä lähesjokailtaiselle kaljalleen vasta sen jälkeen kun olivat pitäneet lähesjokailtaiset treeninsä ja että ne tosiaan osaisivat tehdä niitä paljonpuhuttuja rajuja juttuja.
Ei, ”Soitetaan rock’n’rollia” tuli minulle suurena, miellyttävänä yllätyksenä. Se, että se yleensä ilmestyi, oli jo yllätys. Se, että soitannollisesti se on tiukinta ja hurjinta Suomi-rockia mitä vähään aikaan olin kuullut, oli vielä suurempi yllätys. Kaikkein suurin yllätys oli kuitenkin levyn sanallinen anti, jossa sen viehätysvoima ainakin minun kohdallani viimekädessä piilee. Levy sisältää näet joukon sanoituksia, jollaisista minä olen aina pitänyt: päättäväisen elämänhaluisia ja -läheisiä, yksinkertaisen tehokkaita ja toimivia ”sanomia nuorilta nuorille”. Se, että niiden luonne ja muoto tuovat joillekuille mieleen esimerkiksi sellaisia kommentteja kuin ”vanhojen pierujen ’uutta aaltoa’”, muodostaa taas uuden näennäisongelman, mutta se pitää keski-iältään 23-vuotiaan joukkion kyseessä ollessa kuitata olankohautuksella. Ei se, että bändi ei näytä ”oikealta”, haittaa minua (ketään?) siinä vaiheessa, kun levyltä kaikuu toinen toisensa perään lauluja, jotka panevat nyökyttelemään päätä hyväksyvästi, pohtimaan niiden sisältöä ja taustaa ja ennenkaikkea hoilaamaan innolla mukana. Niin, tämä levy innostaa minua – en minä muuten olisi halunnut tästä kirjoittaa ja hankkia itselleni eettisiä ongelmia. Olen vilpittömästi innoissani Hellhoundin vilpittömästä innosta.
Olen aikaisemmin innostunut siitä, kun Juice Leskinen, Veltto Virtanen, Hector, Eppu Normaali, Pelle Miljoona, Problems, Se, Kollaa Kestää, Sensuuri, Ratsia, Päät, Maukka ja muut ovat laulaneet minulle ja muille suomeksi asiaa. Olen innostuneena kokenut, että nyt on Suomessa vihdoin laaja ja moninainen rintama. Nyt koen, että Hellhoundin levyssä tuollainen tunne tavallaan tiivistyy ja kiteytyy yhteen viiden kundin muodostamaan bändiin. Tuon bändin ei voi väittää nousevan muiden yläpuolelle, sillä mitään todella ainut- ja omalaatuista ei sen(kään) rock’n’roll ole, mutta omaa se on. Sen ei voi väittää olevan muitten alapuolella, sillä vaikka sen voi sanoa laulavan samanlaisia juttuja kuin jotkut muut, se tekee sen vähintään yhtä hyvin ja paremminkin kuin monet muut. Se siis on osa tuota rintamaa – osa itsetietoista ja kirkasotsaista suomalaista nykynuorisoa, joka aikansa nurkissa kyyristeltyään on nousemassa esiin lauluineen, ajatuksineen, innostuksineen, kuvitelmineen, arveluttavuuksineen, virheineen…
Jo vain, toki arveluttavuuksia ja virheitäkin löytyy, mutta niidenhän on ennenkin todettu tekevän asiasta kiintoisamman ja elävämmän. Se, että levystä löytyy sellaisia asioita, joiden täytyy sanoa olevan arveluttavia, kertoo jotain. Se kertoo, että on yritetty, on otettu riskejä – väärinymmärretyksi tulemisen uhallakin tai ehkä paremminkin tuota uhkaa tiedostamatta. Tiedättehän: samanlaisia riskejä, joita ottavat tämän maailman eput ja pellet. Se, että juuri Hellhoundin kohdalla käyn tällaisista asioista puhumaan, ei ole tarkoitettu korostamaan heitä, vaan ilmaisemaan iloa ja hämmästystä siitä miten laajassa rintamassa moista jo esiintyy. Tarkoitan, että kun rapparibändin 19-vuotias rumpalikin alkaa heittää sellaista tekstiä kuin ”Baader-Mainhoff”, niin silloin ollaan jo aika pitkällä…
Esimerkiksi tuo ”Baader-Mainhoff” on sanomaltaan vallan strongia stuffia – siinähän ihannoidaan terrorismia, eikö vain? (No ei oikeastaan, jos osaa kuunnella ja ajatella.) Ja entäs heti sen perään tuleva ”Harmaat miehet”? Eikös siinä ole heti ristiriitaisuutta edellisen kanssa, koska se on niin tiukan pasifistinen? Entäs nämä sellaiset piisit kuin ”Isien jälkiä”, ”Rappioperintö” tai ”Hittikansa”? Ovatko ne niin maan ovelia isänmaallisuuden pilkkoja vai mitä ne ovat? Ja… ja… tämä ”Harhaoppineita”… sehän ihan avoimesti tunnustaa millaista passiivista apaatikkoa koko porukka on, eikö tunnustakin? Kuitenkin tämä ”Jaksan yhä elää” on taas sellaista täysin edellisen päälaelleen kaatavaa uhoamista, eikö? (No EI, usko nyt!) Mutta… mutta…
Hellhound pisti ainakin minut pohtimaan niin monia juttuja niin monella piisillään, että minähän päätin panna pojat kuulusteluun. Toisin sanoen jo tässä numerossa oli tarkoitus olla mennäiltana tekemäni haastattelu, mutta sepäs jäikin tilanpuutteen takia pois. Se julkaistakoon siis ensi numerossa, sillä minun yllätyksekseni (ja ehkä teidänkin) Hellhoundin pojilla on näemmä kaikenlaista sanottavaa ja he jopa seisovat sanojensa takana. Niin he ainakin väittivät. Minä sen sijaan väitän, että heidän albuminsa ”Soitetaan rock’n’rollia” suattaa hyvinnii olla teidän mieleenne, jos tuosta urheasta rockin rämpytyksestä välläätte.

Jaa rakkaimpiesi kanssa