Hynynen, Jouni : Kadonnutta tavaraa etsimässä

Hynynen, Jouni: Kadonnutta tavaraa etsimässä
Hynynen, Jouni: Kadonnutta tavaraa etsimässä

Kadonnutta tavaraa etsimässä

Hynynen, Jouni

Kustantaja
Like Kustannus
Julkaisuvuosi
2016
EAN
9789520114435

Varastoalen outlet poistot
Lisää kampanjan tuotteita.

Kirja (sidottu) 29,99 € 16,00 €

Röyhkeän humoristinen kujanjuoksu menetetyn nuoruuden kannoilla. Nopeimmille tilaajille kirja nimmaroituna ja mukaan kirjanmerkki.

Tuotetta hyllyssä seuraavissa kaupoissa, toimitus heti

  • Kamppi, HKI 2
  • Hakaniemi, HKI 3
  • Jyväskylä 1
  • Kuopion varasto > 5 ?
  • Lahti 3
  • Oulu 1
  • Turku 4
  • Tampere 1

Voit myös tilata tämän tuotteen noudettavaksi lähimmästä Levykauppa Äxästä. Tämä tapahtuu siirtämällä tuote ostoskoriin ja valitsemalla kassalla tilauksen nouto kaupalta.

Kuvaus

Röyhkeän humoristinen kujanjuoksu menetetyn nuoruuden kannoilla

Koponen on keski-ikäinen muusikko, jonka avioliitto on yhtä solmussa kuin vanhan talon remontti. Keikkaputki on laskusuunnassa ja ryyppyputki vahvasti oraalla, kun hän saa tietää vaimonsa pettäneen häntä. Koponen hyppää taksiin tehdäkseen elämänsä inventaarion, matkan menneille kunnian kentille, selvittääkseen voisiko valita vielä toisin.

****

Tekstinäyte kirjasta:

Hesari ei tuonut lohtua melankoliaan, pikemminkin päinvastoin. Viinakahvi toi, se toi sitä sen verran, että alkoi tuoksua ympäristöön. Vaimo reagoi.
– Taas koitti huominen, mutta ei lopu juominen. Eiköhän olisi aika ruveta mieheksi ja tehdä huussista huvila?
Vaimon jatkuva riimittely alkoi käydä hermoille, varsinkin kun aihe oli aina sama: saamattomuuteni. Samalla tavoin hermoille kävi Huussista huvila -viittaus, olin kaulaani myöten täynnä kaikkia tv:stä tulevia sisustusohjelmia. Tuntui siltä, ettei televisiosta enää muuta ruuanlaiton lisäksi tullutkaan. Olin varma, etten ollut ärsyyntyneisyyteni kanssa ainoa. Kaikki nämä paskaohjelmat muistuttivat suomalaisia miehiä siitä, miten saamattomia he olivat, että he eivät jaksaneet tehdä remonttejaan loppuun tai eivät olleet neitimäisesti kiinnostuneita sisustuksesta tai jostain vitun puutarhanhoidosta tai kokkauksesta. Samalla vitutti ankarasti myös kaikki ”mies”-ohjelmat ja varsinkin mainokset, jotka olivat aina samaan kaavaan tehtyjä. Aina on joku kädet puuskassa tai lantioilla kovistelemassa keittiössä, puutarhassa tai jossain hevonvitussa, aina laitetaan kuppiloita ja kesämökkejä kuntoon. Miehille tehdään ohjelmia, joissa rassataan autoja, räjäytellään tai istutaan huutokaupassa tai maataan rasvamontussa. Idiootteinako ne meitä pitävät? Ja joku voisi joskus selittää minulle, miten vitussa joku on saanut Vain elämää -ohjelman mainoksissa aikuiset ihmiset pomppimaan, hymyilemään, nauramaan ja iloitsemaan, ja vieläpä hidastettuna. Se saa järkevätkin ihmiset näyttämään vähämielisiltä, ääliöistä puhumattakaan. Ei mene jakeluun.
Vaimo kaatoi maitoa tuttipulloon ja laittoi pullon mikroon. Mikron kilahdus katkaisi lämmityksen, jäätävä tunnelma jäi. Vaimo alkoi pitää luentoa, vaikka ei akateemisesti koulutettu ollutkaan.
– Joulu piti viettää valmiissa talossa ja uima-altaan avajaiset piti olla kevätjuhlapäivänä, mutta eihän täällä nykyisin muuta availla kun pulloja.
– Olet oikeassa, mutta vain omasta mielestäsi, myönsin.
– Saisit nyt edes laitettua nuo keittiön kaakelit, niin saattaisi maistua herran taatelit, pitkästä aikaa.
Arvostin riimiä, mutta en sanonut sitä ääneen. Käytin ainoan keinon, jonka osasin tässä sanojen salamasodassa, röyhtäisin mielenosoituksellisesti ja käänsin Hesarin sivua, vaikka sarjakuvaosaston olinkin jo selannut läpi, eikä lehdessä muuta mielenkiintoista ollut.
Pihalla näkyi liikettä. Naapurissa asuva Kiitäjä potki pihalla kiviä ja näpräsi tupakkapaikalle jättämääni röökiaskia kuin omaansa. Se oli groteski näky. Näin aamusta tuntui, että mies rikkoi intiimirajoja liian suurin pensselinvedoin.
Yllään Kiitäjällä oli kusenpolttamat vanhat verkkarit. Niiden alta vilkkuivat likaiset tennissukkien varret, hobittimaiset jalkapöydät ja varpaat katosivat vanhoihin Reinoihin. Niitä se käytti kesät talvet. Vyötärön ympärillä oleva vyölaukku etsi paikkaansa, mutta näytti siltä, ettei se sitä koskaan tulisi löytämään. Vaikka en lasin läpi tarkkoja yksityiskohtia nähnytkään, tiesin Kiitäjällä olevan likaiset kynnenaluset ja öljystä rasvaiset kädet, joita se ei koskaan pessyt. Sillä ei ollut naista, jota niillä olisi voinut hyväillä tai joka niistä olisi huomautellut. Tuolla menolla se ei koskaan sellaista tulisi saamaankaan, kukaan ei olisi niin epätoivoinen.
Kiitäjä oli ollut joskus naimisissa muutaman vuoden. Hänen omien sanojensa mukaan avioliitto loppui kossudieettiin, jonka avulla hän oli päässyt eroon sadastaviidestäkymmenestä kilosta: vaimosta ja anopista.
Oli sillä joskus ollut muutaman kuukauden ajan myös venäläinen tyttöystävä, mutta ystävänpäivänä, jota Kiitäjä ei tietenkään muistanut, nainen oli soittanut veljensä Viipurista hakemaan hänet kotiin. Nainen oli viimein tajunnut, ettei Kiitäjää kiinnostanut muu kuin rassata autotallissa autoja ja traktoreita ja juoda olutta. Se ei ollut vaivautunut edes opettelemaan sanomaan naiselle venäjäksi huomenta.
Kiitäjän liian korkea otsa hikoili, sen näki tänne asti. Korkea otsa kertoi yleensä älykkyydestä, mutta Kiitäjä oli pultteja ja arpia vajaa frankenstein. Sen kädet tärisivät, se oli selvästi jälkeisissä. Minkä aineen, siitä en ollut varma.
Kiitäjä oli mies, joka puhui mie-kieltä, karjalaa, häpeilemättä ja vahvemmin kuin kukaan muu. Ja sikspäkki sillä meni aina saunaa lämmittäessä, vaikka miehellä oli sähkökiuas.
Vaimo reagoi ja heitti, että eikö tuo ukko osaa pysyä päivääkään omalla tontillaan. Olihan se oikeassa, minunkin mielestäni, mutta Kiitäjä oli Oraakkelin ohella ainoa isäntä kylällä, jonka kanssa saatoin viettää aikaa päiväkausia. Parhaimmillaan keskusteluja käytiin siteeraamalla pelkästään Juicen biisien nimiä ja tekstejä. Se oli keskustelun aatelia, ja siihen kykeni vain harva.
Meillä oli yhteinen menneisyys, ei niin hilpeä. Kiitäjä oli aikoinaan pyörinyt bändini keikoilla roudarina ja myöhemmin bassoteknikkona. Parempi sävelkorva sillä oli kuin minulla, paremmin se soittikin, mutta kunnianhimo siltä puuttui. Muita himoja oli kyllä, vahvojakin, mutta ei se naista silti ikinä saanut, ei edes keikkareissuilla. Ratkaisevalla hetkellä petti aina ponnistusjalka, tai sitten askelmerkki oli väärässä paikassa, seiväs ei osunut monttuun. Se ei vaan osannut.
Oliko Kiitäjä edes miehen oikea sukunimi vai pelkkä lempinimi? Minulla ei ollut aavistustakaan, miehen etunimestä puhumattakaan. Ei ollut halua tai tarvetta kysyä.
Otin viinakahvin mukaani ja suuntasin pihalle.
– Mitä tietää Kiitäjä, mies vailla tulevaisuutta. Mies, jolla on korkea otsa, mutta matala moraali. On silmissäsi orpo katse lapsen eksyneen.
Kiitäjä hörähti hermostuneena, kertoi käyneensä aamuyöstä Venäjällä tankilla. Oli tuonut kuulemma röökiäkin, mutta ne jäi autoon. Se pummasi paria, saisin siltä topan myöhemmin. Mietin, että onhan se varma.

Syys tulee, lukuhommat tulille!

Hynysen uusin on röyhkeän humoristinen kujanjuoksu menetetyn nuoruuden kannoilla

Marko - Äx | 2 vuotta, 6 kuukautta sitten

Jaa rakkaimpiesi kanssa