Annala, Marko : Värityskirja

Annala, Marko: Värityskirja

Värityskirja

Annala, Marko

Kustantaja
Like Kustannus
Julkaisuvuosi
2017
EAN
978-952-01-1605-7
Kirja (sidottu)
31,95 € Osta

Marko Annalan Värityskirja on kertomus kasvusta, kivusta, isyydestä ja kaiken läpi leikkaavasta luovuudesta.

Tuotetta hyllyssä seuraavissa kaupoissa, toimitus heti

  • Kamppi, HKI > 5
  • Hakaniemi, HKI > 5
  • Vaasankatu, HKI 1
  • Jyväskylä 1
  • Kuopio 1
  • Kuopion varasto 1 ?
  • store_live > 5
  • Lappeenranta 1
  • Oulu 4
  • Turku 1
  • Tampere 4

Voit myös tilata tämän tuotteen noudettavaksi lähimmästä Levykauppa Äxästä. Tämä tapahtuu siirtämällä tuote ostoskoriin ja valitsemalla kassalla tilauksen nouto kaupalta.

Kuvaus

SYYSTÄ ETTÄ

Tässä sarjassa pohdin syitä miksi kirjoitin kirjan itsestäni. Vaikka Värityskirja –romaani on lajityypiltään autofiktiona suurelle yleisölle vielä hieman uusi, on se kaunokirjallisesta otteestaan huolimatta pohjimmiltaan minun tarinani. En elä sellaisessa harhassa, että kuvittelisin olevani kirjan arvoinen. Pitkään vastustin ajatusta kirjoittaa itsestäni. Lopulta löysin montakin syytä aloittaa proosallisen harrastuksen juuri omaelämäkerrallisesta tekstistä. Sarjassa kuvailen neljää syytä, jotka eivät yksistään olisi kelvanneet syyksi kirjoittaa, mutta yhdessä vakuuttivat minut hankkeen tarpeellisuudesta.

Osa 4/4: Navan ulkopuolinen elämä
 
”Mietin tosiaan sitäkin, että onko jotenkin inhottavaa vetää sut takaisin puhumaan masennuksesta, kun kummiskin olet sitä ties missä lehdissä ja haastatteluissa jo puinut. Mutta ehkä tässä oli vaan pääasiana se, että sain viimeinkin kirjoitettua sulle, kun aiemmin en ole edes saanut sitä moikka sanaa paperille/näytölle. Mutta sää olet kyllä niin hyvin kaikissa haastatteluissa puhunut masennuksesta, että toivoisin kyllä, että jatkat mahdollisuuksien mukaan tuotakin työtä.” – fanipalaute syyskuu 2016, ote lainattu palautteen antajan luvalla.
 
Olen viimeiset kaksi vuotta saanut säännöllisesti palautetta tavastani käsitellä masennusta lyriikoissa. Osa palautteesta on lyhyitä hatunnostoja, mutta joidenkin palautteen antajien kanssa olen päätynyt syviin keskusteluihin. Saamani palaute on monenkirjavaa, ihmisillä on lukuisia syitä kulkea leuka rinnassa. Masennus on selvästi kansantautimme. Suurimmalla osalla sitä sairastavista ei ole keinoja purkaa sitä ulos. Siksi on tärkeää, että ne jotka siihen kykenevät, eivät piilottele selviytymismekanismejaan, vaan jakavat tietonsa muille.
 
Taiteen tekeminen on joskus kuvottavankin itsekästä puuhaa. Erityisen itsekkäältä se tuntui itsestäni silloin kun lapseni olivat pieniä. Keikkabussiin hyppääminen jätkien kanssa pieruhuumoria viljelemään tuntui jokseenkin rikolliselta toiminnalta vaimon jäädessä viikonlopuksi kahden leikki-ikäisen kaitsijaksi. Omalla kohdallani kykenin hieman väljentämään syyllisyyttäni sillä, että toin kotiin tullessani leivän pöytään. Useimmiten taidettaan rakastava muusikko ei pysty perustelemaan keikkareissujaan edes sillä. Tienestistäkin huolimatta monesti tuntui siltä, että sitä oli itse kuin ikuisella luokkaretkellä vaimon huolehtiessa arjen toimivuudesta.
 
Lyriikoita kirjoittaessa sama itsekkyyden ajatus hiipii ajoittain mieleen. Sanoittaminen on kaivuutyötä. Pitää tonkia itseään syvältä. Pitää läpäistä se pinta, joka askaroi sen parissa mitä tänään syödään tai milloin siivotaan. Jos arki on niin päällekäyvää, ettei sisään synny yhtään uutta ajatusta, lapio kalahtaa kuoren läpi tyhjyyteen ja mitään sanoitettavaa ei löydy. Tätä tyhjyyden tunnetta koen ajoittain. Samalla tunnen toisinaan oloni itsekkääksi, sillä lapioinnin keskiössä on oman navan tuijottelu. Silloin kun tuo tunne iskee päälle, ajattelen että kaikki ympärillä tekevät työtä, jolla on yhteiskunnallista arvoa, ja minä raukka teen vain lauluja.
 
Viimeisimmän Mokoman Elävien kirjoihin –äänitteen myötä aloin saada valtavasi palautetta. Sitä tuli suoraan keikkojen jälkeen yleisöltä, sähköpostitse ja etenkin somen kautta yksityisviesteinä. Huomasin työlläni olevan jotain arvoa kuulijalle. Erityisen koskettavia olivat keskustelut ihmisten kanssa, jotka kamppailivat läheisensä kuoleman tai oman parantumattoman sairautensa kanssa. En ollut lainkaan ymmärtänyt sanojeni antaneen heille voimaa. Se on hälventänyt omaa eksistentiaalista tuskaani.
 
Lopulta tärkeimmäksi syyksi kirjoittaa Värityskirja muodostui toive teoksen merkityksestä lukijalle. Olen viettänyt viisitoista vuotta elämästäni masentuneena. Olen ollut raa’an koulukiusaamisen uhri. Tarinastani saisi varmasti jokunen lukijakin pohdittavaa. Ehkä joku oppisi olemaan armollisempi itselleen. Tai jopa toisilleen. Se riittäisi minulle napani ulkopuoliseksi syyksi kirjoittamiseen.

Osa 3/4: Jälkipolvet

”Mustaharjainen puolijumala näyttää voittamattomalta. Hänen nelikielinen aseensa, joka roikkuu vasemmalla olkapäällä, on valmiina taisteluun. Tuhannet innokkaat alamaiset kuuntelevat hänen mylvintäänsä. Hän herättää kunnioitusta pelkällä läsnäolollaan.” Jeff Wagner Peter Steelestä kirjassaan Peter Steele.

”Kundit veivät minut ’asuntoonsa’, joka oli keskellä jotain helvetin gettoa. Odotukseni laskivat monta pykälää välittömästi. Siirtyminen hellitystä ja käytännössä katurikollisuudesta vapaasta Ruotsista (jonka vaarallisin ihminen olin varmaan ollut minä) Los Angelesin slummeihin oli raju kulttuurisokki.” Yngwie Malmsteen itsestään kirjassaan Voittamaton.

Jokin aika sitten havahduin siihen ajatukseen, että jos nyt kuolisin tapaturmaisesti, niin vaikka en koe juuri mitään ylös kirjattavaksi ansaittavaa saavuttaneenikaan, niin joku varmasti näillä vähäisilläkin näytöillä päätyisi laittamaan vähintään Mokoman tarinaa paperille. Joku päätyisi puhumaan minusta eikä minulta enää siinä kohtaa kysyttäisi millä tavalla minusta puhuttaisiin. Se ajatus tuntui minusta pelottavalta.

Yllä olevissa lainauksissa on kaksi otetta, jotka vakuuttivat minut siitä, että riippumatta kirjoittajan kirjallisista taidoista on silti parasta, että tarinansa kirjaa ylös kirjan kohde itse. Peter Steelen kirjan varsin ansiokkaasti sanaillut Jeff Wagner käsittelee kohdettaan hyvin, mutta siltikään en kykene näkemään, että Peter Steele olisi halunnut itseään kuvattavaksi puolijumalana. Tieto siitä, että Peter Steele oli pohtinut elämänsä kirjaamista ylös ennen tapaturmaista kuolemaansa, sai minut lukemaan Wagnerin teosta pitkälti siitä näkökulmasta, että millainen teos olisi ollut, jos Steele olisi sen itse kirjoittanut tai Wagner toimittanut Steelen sanelujen pohjalta. Riippumatta lopputuloksesta, olisi se sillä tavalla minulle kiinnostavampi teos. Tästä todisteeksi käyköön Yngwie Malmsteenin itsensä kirjoittama teos, jonka lukunäytteessä Yngwie hirtehisesti kuvailee itseään kenties Ruotsin vaarallisimmaksi ihmiseksi. Yksikään toimittaja ei olisi keksinyt häntä kirjaan näin kuvailla. Tuskin olisi teoksen nimeksi valikoitunut Voittamaton. Toimittajaa tuskin olisi kiinnostanut kuvailla sivukaupalla Yngwien Ferrari- tai Rolex-kokoelmaa. Ja juuri näistä syistä Yngwien kirja on heikosta kielellisestä annista huolimatta viihdyttävää luettavaa. Kertojan äänessä ja persoonassa ei ole ristiriitaa.

Annalan suvussa ei ole dokumentoitu kenenkään elämää paperille. Ei myöskään äitini suvussa. Isäni suvun tarinat ovat kulkeneet jossain määrin suusta suuhun, mutta äitini isän kuoltua äitini ollessa seitsemän vanha, ei tarinoita ole jäänyt kerrottavaksi. Sammuuko suku ilman kertomuksia? Pelkään että ainakin jossain määrin. Ajattelin kahden lapsen isänä, että jos he aikuistuessaan ja omia lapsia kenties tehtyään antaisivat lastenlasteni lukea minusta vain sen mitä Soundin tai Rumban sivuille on dokumentoitu, niin kyllähän he kovin yksipuolisen kuvan papastaan saisivat. Tämä ajatus sai minut tonkimaan itsestäni etenkin sellaisia tarinoita, jotka voisivat valottaa persoonaani ja tapaani ajatella asioista. Halusin laittaa kirjaan ylös itsestäni niin paljon tunteita kuin voisin. Siinä kohtaa tiesin kirjoittavani kovin erilaista elämäkertaa ja ymmärsin yhtyehistoriikin jäävän varsin pieneen rooliin. Siitä kun riittäisi luettavaa ilman minunkin panosta.

Kirjoittaessani Värityskirjaa pidin kaiken aikaa mielessä kirjan merkityksen juuri itselleni. Päätin kirjoittaa hyvin henkilökohtaisesti ajattelematta kirjoitushetkellä sitä, että se tullaan kenties vielä julkaisemaankin. Mielessäni pyöri mahdollisuus tarvittaessa poistaa myöhemmin kirjasta kaikki liian henkilökohtaiset aspektit. Siihen en kuitenkaan enää kyennyt teoksen valmistuttua. Kirjasta olisi tullut laimea, jos olisin alkanut muuttaa sitä pelkoni edessä. En myöskään halunnut antaa pelon hallita itseäni. Päätin unohtaa kammoni ja kasvaa yhtä suureksi kuin Märta Tikkasen kymmenvuotias poika teoksessa Vuosisadan rakkaustarina:

”Muutamia vuosia vielä
ja hän kasvaa neljäkymmentä senttiä
ja hartia levenevät
joka päivä
Pian hänen voimansa
ovat saaneet kiinni
sen vastuun mitä hän jo kauan
on kantanut”

Sarjan seuraavassa ja viimeisessä osassa käsittelen epäitsekkäitä syitä kirjoittaa kirja.

Osa 2/4: Kulttuuriminä

Vieroksun ajatusta, että identiteettiäni voisi kuvailla sanalla rockpersoona. Rock sisältää valtakulttuurissa edelleen ajatuksen kapinasta ja siitä paljon puhutusta mutta vähän ymmärretystä asenteesta. Asenne ei ole humalassa kaatumista lavalla eikä syvälle silmäkulmien päälle taiteltu bandana. Asenne on sitä, että omaa näkemyksiä, ja kapina sitä, että uskaltaa tarvittaessa näkemyksineen asettua vallalla olevia näkemyksiä vastaan. Ihminen ei kykene muodostamaan näkemyksiä, jos hän ei uteliaana tarkkaile maailmaa. Näkemys syntyy vasta huolellisen pohdinnan tuloksena. Tarkkailuun on lukuisia työkaluja, joista koen taiteen olevan itselleni innostavimpia.

Yhtyeeni Mokoma on uskaltanut viedä ilmaisuaan turvalliseksi havaitun ulkopuolelle. Alkuaikoina meitä moitittiin faniemme toimesta ilmaisumme kaupallistumisesta ensimmäisten kappaleidemme soitua radiossa. Totuus on, että kaikkein turvallisin tapa jatkaa levytyksiä olisi ollut tarttua hanakasti siihen mihin yleisö innokkaimmin kiinnittyi. Ja alkuaikoina se oli pikametalli. Emme kuitenkaan halunneet pelata varman päälle vaan halusimme kehittyä. Kehittymisellä on hintansa ja aina ei ole varmuutta onko suunta oikea.

Yksityishenkilönä koen samaa kehittymisen tarvetta. Ajattelen itseäni kulttuuriminänä. Vaalin sellaista persoonaa sisälläni, joka on kiinnostunut ympäröivästä maailmasta ja taiteista. Haluan myös osallistua taiteen tekemiseen niin suuresti kuin vain kykenen. Suurin intohimon kohteeni on kuvataide, mutta harmikseni en omaa pienintäkään taitoa osallistua sen taidemuodon kehittämiseen. Onneksi kuvataide saa siis kehittyä ilman vaillinaista kosketustani. Kirjallisuus on kuitenkin musiikin ohella taidemuoto, johon koen kykeneväni antamaan panokseni.

Ensiteosta kirjoittaessani koin tarpeelliseksi aloittaa uuden taidemuodon pariin hyppäämisen kertomalla itsestäni. Olisi ollut hullua jättää jo valmiiksi jonkin verran julkisuutta saanut persoonani uuden tekemisen varjoon ja aloittaa kerrontatyö kirjallisuuden parissa vailla taidemuodot ylittävää dialogia. En edes tiedä olenko tähän tarpeeksi lahjakaskaan. Mikäli kirjani ei lukijaa miellyttäisikään, olisi se kuitenkin minulle tärkeä, sillä sainhan tehdä sen omilla ehdoillani.

Olen ollut onnekas saadessani elää vapaana taiteilijana jo kymmenisen vuotta. Ennen Mokoman menestystä tein töitä mm. steinerkoulussa, levykaupassa, entisöintipajalla ja kahviloissa. Olen väistellyt näitä ns. oikeita töitä siis jo vuosikymmenen ajan. Koko ajan on kuitenkin työskenneltävä hartiavoimin pystyäkseen elämään taiteella. Pelkällä musiikilla eläminen on käynyt vuosi vuodelta hankalammaksi. Yksikään taiteilija ei voi enää vakuuttaa yleisöä työhuoneensa tai ateljeensa kätköistä. Julkisuudesta on tullut välttämätön työkalu taiteilijoille. Minulle kirjan kirjoittaminen tarkoittaa uutta aluevaltausta työrintamalla. Sen sijaan että markkinoisin itseäni tai yhtyettämme ramppaamalla viihdeohjelmissa hyppimässä narua, pyytäisin naistenlehden toimittajan esittelemään sisustustamme tai laulaisin nuotinvierestä bumtsibumissa, haluan mieluummin pitää taideteoksen keskiössä. Hyvien levyjen oheen koetan nyt myös tarjota hyvää kirjaa. Olen tehnyt työtä, joka ruokkii kulttuuriminääni, ei viihdepersoonaa tai – luojan tähden – rockpersoonaa.

Seuraavassa jaksossa pohdin omaan historiaani liittyviä syitä kirjoittaa Värityskirja.

Osa 1/4: Soololevy

Haaveilin takavuosina usein soololevyn teosta. Mokoman alkuaikoina yhtyeemme kainosteli popahtavampien kappaleiden äärellä ja minusta tuntui, että pöytälaatikkooni jäi aina hyvää levytettävää materiaalia. Itsekin olin silti varsin pelokas herkempien tulkintojen äärellä. Useimmille levyille sävelsin jokaista poplaulua kohtaan vähintään kolme äkkiväärää rypistystä. Emme tunteneet yhtyeemme olevan omimmillaan sovittaessamme kepeämpiä lauluja.

Tilanne muuttui yllättäen kuutisen vuotta sitten kun yhtyeemme jostain syystä hellitti dogmastaan. Huomasin pöytälaatikkoni tyhjentyneen ja kappaleideni löytäneen aina kodin Mokoman levyiltä. Haloo Helsingin III –äänitteelle päätynyt Kuule minua –kappale jäi viimeiseksi säveltämäkseni poplauluksi, johon yhtyeemme kainosteli tarttua. Treenikämpällä 180 astetta ja Elävien kirjoihin –albumeiden kappaleita sovittaessamme emme enää piitanneet tippaakaan materiaalin uskottavuuskysymyksistä. Halusimme vain tehdä hyviä levyjä niillä keinoin, jotka ovat meille luontevia. Säveltäjänä en tuntenut yhtyeemme enää talloneen yhtäkään ideaani maanrakoon. Viimeisetkin musiikilliset syyt tehdä soololevy karisivat.

Soitettuani samassa yhtyeessä jo kaksikymmentä vuotta, olen sen menestyksen myötä vääjäämättä ajautunut yhtyeeni tapahtumien sivustaseuraajaksi. Mokomasta on kasvanut itsenäinen entiteetti. Prosessit ovat nopeita ja tapahtuvat tietyn syklin mukaisesti. Perustamani yhtyeen asioista omissa näpeissäni ovat edelleen se tärkein, sävellykset ja sanoitukset, mutta muuten asiat tuntuvat tapahtuvan usein vailla vaikutusvaltaani. Aika on muuttunut minulle sietämättömäksi. Lähestulkoon aina päätettävät asiat vaativat välitöntä reagointia ja aivan liian usein saan lukemissani viesteissä törmätä kirjainyhdistelmään ASAP. Jos en ole vastannut sähköpostiin tunnin sisällä niin vastausta siihen tivataan puhelimitse tai päätökset tehdään ilman panostani. Olen luonteeltani tuumija, nukun mieluiten yön yli saadakseni ajatuksen kristallisoitumaan, enkä yleensä ole mistään asiasta vahvasti jotain mieltä ennen kuin olen pohtinut asian kaikki mahdolliset kulmat. Kaltaisellani tuumijalla ei ole tänä päivänä monessakaan työyhteisössä käyttöä. Onneksi olen luonut itselleni suojatyöpaikan Mokomasta ja uskoakseni kukaan ei tule työmaallani paremmin pärjäämään.

Kirjan kirjoittaminen on ollut minulle tältä osin kuin soololevyn rakentamista. Olen saanut ajautua syvälle ajatuksiini rauhassa eikä kukaan ole ollut minua sen enempää hoputtamassa kuin kanssani vastuuta jakamassakaan. Kirjoittaminen ei työnä sinällään poikkea suuresti säveltämisestä, mutta siinä missä albumi koostuu itsenäisinä teoksinakin toimivista kappaleista, ei kirjaa kykene arvioimaan lukunäytteiden perusteella. Kirjan kirjoittaminen on siinä mielessä kokonaisvaltaisempi työnsarka. Se materialisoituu valmiiksi vasta viimeisten A4-liuskojen myötä. Kenelläkään muulla ei ollut käsitystä siitä mitä olin työstämässä. Kirjoitin käsikirjoitukseni valmiiksi ennen kuin annoin sen kustantajalle luettavaksi. Vaimoni oli ainut, kenen kanssa kävin läpi kirjan sisältöä työvaiheessa. Olen syvästi tietoinen, että olen teokseni myötä yksin ottamassa vastaan niin ruusut kuin risutkin.

Lopulta kirjan päätyessä viimeistelyvaiheeseen sain tehdä töitä Liken väen kanssa. Sekin tuntui kuin soololevyn työstämiseltä. Tuttujen yhteistyötahojen sijaan sain tehdä töitä täysin uusien ihmisten kanssa. Se että istuin palavereissa yksin edustamassa tekelettäni oli kokemuksena jotain mitä halusin kokea. Yhtään kysymystä ei esitetty ohitseni.

Entä helpottiko hektisyys kirja-alalla musabisnekseen verrattuna? Ei toki. Sama kiire sielläkin lopulta tulee. Mutta sitähän en voinut tietää kokeilematta.

Seuraavassa jaksossa käsittelen taiteellisia syitä kirjoittaa Värityskirja.

*****

Ymmärrän varmaan toden teolla, millaista oli olla isänä minulle, vasta kun omat lapseni toistavat samat virheet. Aikuisuuden kynnyksellä viestikapulaa siirrettäessä kapulan kuuluu poltella sormissa. Se on koko juoksun dramaattisin vaihe. Kukaan kantajista ei tiedä, lähteekö hän ankkurimatkalle vai siirtääkö vain kapulaa eteenpäin.

Värityskirja on tekijänsä omiin kokemuksiin perustuva, raadollisen rehellinen romaani, joka kuvaa tavallista elämää epätavallisissa puitteissa. Se on tarina minuudesta ja siitä, kuinka maailma voi kadottaa värinsä.

Uutuus-boogie viikolla yhdeksän

Mokoman Marko Annalan julkaisee esikoisromaani! Nopeille ennakkotilaajille kirjan mukana tulee esikoiskirjailijan signeeraama omakuva.

Janne - Lappeenranta | 1 kuukausi, 3 viikkoa sitten

Jaa rakkaimpiesi kanssa